Teekuppiarki

Aamun ensimmäinen tee juodaan aina kirkkaana ja maustamattomana, ilman hunajaa ja teenlehtiä. Nielaistaan alas unesta rohtuneiden huulten välistä ja kuvitellaan, kuinka aurinko nousee sateen takaa, vaikka tummat pilvet ovat levänneet maiseman yllä jo viimeiset kolme viikkoa. Katsotaan, kuinka usva lepää maiseman yllä ja villiviinit punertavat talojen seinustalla syksyn airueina, vaikka kesä yhä yrittää hengittää tukahdetuilla keuhkoillaan ilmaa, joka seisoo meidänkin keuhkoputkissa.

Toinen kuppi teetä juodaan aina pilalle haudutettuna vihreän ja rooboiksen eri sävyillä. Niellään alas ja toivotaan, että olisi jossakin muualla. Sellaisessa paikassa, jossa tee haudutetaan oikein ja ajatukset saavat lepattaa syystuulessa kuin ne puista jo irronneet lehdet, joita ei vielä pitäisi olla, mutta jotka pyörteilevät pölyisillä kaduilla tuulen juostessa autioissa kaupungissa, joka ei koskaan nuku. Hengitetään koneiston palkeina ja pyöritetään sitä omaa hoijakkaa, joka on sekin pysähtynyt jo vuosia sitten, kun kotikylä jäi taakse ja sanakin unohtui merkityksen myötä.

Vasta kolmas kuppi juodaan täydellisenä. Upotaan ruohoon ja kesään, raikkaaseen kuulauteen, jossa kuuluvat menneiden aikakausien hitaat rytmit. Unohdetaan, ettei aurinko ole noussut aikoihin ja että sydänkin on pysähtynyt hiljaisuudesta, unohtanut melkein, kuinka lyödä silloin, kun ei tarvitse juosta - pakoon itseä tai elämää. Unohdetaan, että koskaan oltiinkaan muuta kuin osa hetkeä, hengittämässä ilmaa keuhkoihin asti ilman, että se takertuu keuhkorakkuloihin kipeinä muistoina lauseista, joita sanottiin liikaa ja ei lainkaan.

Pysähdytään miettimään mitä oli, mitä jäi ja missä nyt ollaan - mitä kuvaa katsotaan ja mistä kulmasta. Tarkennetaan katsetta, jotta nähtäisiin paremmin kaikki ne yön aikana muodostuneet tummat pilvet ja niiden hopeareunukset, jotka puhaltavat meihin vauhtia silloinkin, kun omat jalkamme eivät enää jaksaisi ponnistella eteenpäin tässä tivolissa, joka seuraa perässä minne ikinä kulkeekin. Pysähdytään näkemään, kuinka monta kiitosta käveli ohitsemme, kun olimme liian kiireisiä väittämään, ettei kukaan työstä kiitä, kun ei kissakaan kiitoksella elä. Pysähdytään katsomaan omia jälkiämme ja kysymään itseltämme, annoinko minä itse tänään armoa tai kiitosta, itselle tai muille.

Yritetään ymmärtää, että toisinaan ne kiitokset ovat piilossa keskellä arkea, pienissä teoissa ja asioissa, hetkissä, joissa oma mielentila estää niitä huomaamasta. Pysähdytään muistamaan niitä kiitoksia, jotka asuvat oksennukseen hautautuneissa tekohampaissa, hymyssä joka välähtää arjen keskellä, kädessä, joka pitää kiinni kädestä ja sydämestä, korvissa, jotka kuuntelevat ja suussa joka puhuu niitäkin asioita, joita emme aina osaa kysyä, mutta jotka ovat meille yhtä tärkeitä kuin kertojalle.

 

Neljäs kuppi juodaan hiljaisuudessa maistellen päivän pölyjä. Niellään alas sillä maulla, joka päivästä on jälkeen jäänyt. Toivotaan sen maistuvan hyvältä, oli se sitten liian laimeaa tai vahvaa, pilalle haudutettua tai kesken jäänyttä. Suunnitellaan seuraavaa kupillista, seuraavaa aamua ja päivää, sitä mitä tapahtuu, kun tee jää väliin tai on väärän makuista. Pohditaan pohjamutia ja lammen taustoja, vaikkei oikeasti edes muisteta, montako kertaa teki mieli väärissä kohtaa irvistää, montako hymyillä. Katsellaan, kun se pilvien takana yhä piilossa oleva aurinko laskee, vaikkei mitään nähdäkään, kun ollaan jo matkalla kohti talvea, toppavaatteita ja lyhyitä unia lämpimän peiton alla. Hymyillään silti, kun tiedetään, että talven jälkeen on kevät ja taas uusi kesä.

 

Vaikka mikä vika talvessakaan olisi. Tee maistuu aina paremmalta syksyn sateiden aikaan, talvella vielä mehukkaammalta. Lämmittää, kun sormet viilenevät pakkasaalloista ja sydäntä kylmää ne mustat toppahousut, jotka pitäisi laittaa jalkaan, vaikkei tahtoisi, mutta ilmankaan ei tarkene. Maistuu paremmalta, kun sytyttää kynttilät ja antaa itselleen oikeuden olla, pysähtyä hetkeen ja nauttia siitä tunteesta, kun on edes hetken oman itsensä herra. Se ihminen, joka sanoo - tämä on minun todellisuuteni, minun hetkeni, minun täydellisyyteni.

 

Sillä toisinaan täydellisyyteen ei vaadita kuin kuppi hyvää teetä ja hiljaisuus.

 

Ja niiden kuppien ja hiljaisuuksien varaan minun teekuppiarkeni rakentuu. Se arki, joka vie minut joka päivä uudelle matkalle, uuteen seikkailuun tutkimaan maailmaa ja ajatuksia. Ja se on kaunis maailma, jos sen antaa olla. Ja kun muistaa, että on itse se ihminen, joka päättää tyhjän ja täyden väliltä silloinkin, kun lasi on puolillaan.

Lähdön askeleet ovat keveät

Lähdön hetkellä sitä harvemmin huomaa, kuinka paljon elämä painaa. Ei muista tulevia eilisiä eikä menneitä huomisia, tuntee vain lähdön ohuesti koskettavien sormien hyväilyn, joka kertoo hiljaisin siivin, että elämä jatkuu, vaikka tie ei jatkuisikaan. Silloin sitä muistaa vain rakkauden, pelon tuon rakkauden menettämisestä. Tunteen siitä, kuinka jotain itseä suurempaa on aivan käsien ulottuvilla ja kuinka se jokin on lipumassa hiljaa pois. Astumassa sumuiseen lauttaan, viemässä menneen ja tulevan mukanaan omaan taivaaseen. Sinne, mihin meillä muilla ei ole pääsyä – ei tänään, eikä huomenna, ei ehkä ikinä, mutta jossa on hyvä olla. Paikkaan, jossa yksikään huoli ei enää olkapäitä paina, sillä ei rakkauden sylissä ole aikaa murheelle.

Tänään minun ja usean meistä olkapäillä painaa useampi huoli, vaikka rakkaus sitä keventää yrittääkin. Rakkaudesta ei kuitenkaan ole taistelemaan kunniavieraan kanssa, sillä rakkauskin kumartaa sen edessä. Ilman rakkautta, ei olisi suurta surua. Ilman rakkautta, me emme tuntisi menetyksen aaltoilua, emmekä kuulisi lähdön muuten niin äänettömiä askelia. Ilman rakkautta me emme olisi mitään. Ja siksi me olemmekin nyt kasvokkain suuren onnen ja suuren surun kanssa, sen todellisuuden, jossa on liikaa vaihtoehtoja, mutta vain yksi lopputulema: Meidän rakkautemme oli – on – niin vahvaa, niin suurta, että lähdön hetkellä me pystymme suremaan, sillä onnekkaina olemme saaneet jakaa yhteistä, arvokasta elämää.

Tämä jaettu elämä on kuitenkin kaiken aikaa vain pelkkä lainaa, ohikiitäviä hetkiä, joihin tarttua, maailmojen matkoja, joita taittaa yhdessä ja erikseen, ja joissa jakaa hyvät ja huonot hetket niiden ihmisten kanssa, joiden katseen alla on aina kaunis, aina rakastettu. Tämä elämä on seitin ohut kudelma yllätyksellisyyttä, jossa ei koskaan voi tietää, millasta huomista se tarjoaa. Voimme vain katsoa ja nauttia kudelman muodostumisesta ja tuoda siihen lisää värejä ilon ja onnen kautta, paikata sitä rakkaudella ja läheisyydellä, tarjota muille omia kuteitamme neuletta jatkaamaan.

Toisinaan käy kuitenkin niin, että jokin kudelanka katkeaa tai loppuu yllättäen. Sillon elämän kudelangat menevät hetkellisesti perusteellisesti solmuun. Solmun avaaminen vie toisinaan tunteja, toisinaan päiviä jopa kuukausia tai vuosia. Toisinaan sitä ei edes tiedä, mistä aloittaa sen solmun purkamista. Helpion keino on tietysti yrittää ymmärtää, mistä se solmu muodostuu. Mikä kudelanka on nyt poissa ja miten se meihin oikeastaan vaikuttaa. Solmun ytimen ymmärtämisen kautta meidän on mahdollista ymmärtää, kuinka kuteen saa taas toimimaan oikein ja millä tavalla me pystymme sen katkenneen langan päättelemään oikein meidän sydämimme maisemakudokseen.

Omalla kohdallani viimeisimmän kudelmien solmun aiheutti äkillinen kudelmien katkeaminen. Terävästi leikatut langat singahtelivat kiinniolevien kudelmien joukkoon kietoutuen menneeseen ja tulevaan niin tiukasti, että en enää itsekään kyennyt ymmärtämään, mistä mikäkin lanka alkaa ja mihin se loppuu – missä välissä hymy vaihtui kyyneliin, kun menneestä tuli tulevaisuus, jota ei enää ole. Missä vaiheessa kynnykselle ei enää jäänyt niitä yhtiä kengänjälkiä, jotka aina iloisesti askelsivat. Missä vaiheessa rakkaus pysähtyi, ennen kuin aloitti taas vyörymisen hallitsemattomina purkauksina.

Aikataulullisesti se kaikki tapahtui lauantaina, jolloin perheeltäni vietiin täysin yllättäen pois jotain hyvin tärkeää ja isoa. Elämässämme vahvasti vaikuttanut ihminen avasi viimeisen sivun elämänkirjastaan ja luki lukunsa loppuun. Vain viidessä minuutissa isä oli poissa. Valtavan hieno mies oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, niiden porttien taakse, jonne kukaan ei vielä ole nähnyt.

Viidessä minuutissa me jäimme lakkaamattomaan hiljaisuuteen, jossa sydämemme jysähtelivät rintakehissä jyrkästä epäuskosta. Viidessä minuutissa kudelmamme olivat solmussa, ja me jäljelle jääneet hengitimme sisäämme tuulia, joissa kirsikankukkien terälehdet lentelivät hänen muistonsa merkiksi. Katselimme äänettömiä valokuvia ja muistelimme sitä aikaa, kun yhdessä purjehdimme elämän tuulissa tunnustellen ja aistien elämää. Kävimme päämme sisällä läpi muistoja ja kuuntelimme, kuinka vanhat viisaudet hehkuivat koivujen hiirenkorvissa ja kesäisissä grillin tuoksuissa, vaikka emme ymmärtäneet hetkeen edes omaa nimeämme.

Siinä me seisoimme, ja seisomme kai yhä, katsomassa sitä autioituvaa maisemaa sydän hukassa kaiken surun keskellä. Ymmärrys ei ole vielä saavuttanut meitä. Kaiken aikaa tuntuu lähinnä kuin jokin verho olisi laskeentunut todellisuuden eteen. Peittänyt alleen kaiken sen rakkaan ja pyhän, jonka nimeen joka aamu vannottiin. Tuntuu kuin maailma olisi nyrjähtänyt uomistaan, heiluisi malttamattomana ja odottaisi sitä kuuluisaa viimeistä niittiä – golfmailaa, joka pyyhkäisisi pallon liikenteeseen. Sen pallon, joka me olemme. Pallon, joka on niin täynnä tuskaa ja surua, että yksikin pieni kosketus voi sen sirpaleiksi säräyttää.

Ja silti sen kaiken alla me olemme käsittämättömän kiitollisia. Olemme kiitollisia siitä, että saimme kokea kaikki ne hetket, jotka ovat tehneet meistä meidät. Saimme kuulla ne sanat, jotka rohkaisivat ja kannustivat, veivät meitä eteenpäin silloinkin, kun omat jalkamme eivät enää kantaa jaksaneet. Olemme kiitollisia siitä, että niinäkin päivinä, kun sadepilvien hopeareunukset puuttuivat meidän silmistämme, hän antoi ne meille. Olemme kiitollisia kaikesta siitä, jolla hän opetti meitä elämään täydellä sydämellämme, rakastamaan täydestä sydämestä ja uskomaan, että kaikesta huolimatta elämä voittaa.

Sillä sitä hän meille oli – unelmien peili, tavoite mitä kohden pyrkiä, rauhallisuutta, johon nojata ja elämäniloa, jota nauttia, lapsuuden heinäpeltojen kohinaa. Hän oli meille rikkumaton peruskallio, joka vahvana ja niin vääjämättömänä tuki, ja jonka pinnalla me uupuneet saimme levätä. Hän oli meille ensimmäinen ja viimeinen, elämänviisauksien kehto, jonka kanssa keskustellessa tiesi aina tulleensa kotiin. Hänen sydämensä ja sylinsä oli aina avoin sitä tarvitseville, eikä hän vain antanut, hän myös osasi ottaa.

Tästä todisteena kotitalomme pöytäpintoja koristavat nyt lukuisat kukkakimput muistona hänen elämästään. Ne kertovat omaa tarinaansa siitä, kuinka monen ihmisen elämää hän liittyi, kuinka montaa kudelmaa väritti. Minulle kaikki ne kukat ovat muistoja mennestä, kutsuja tulevaan. Ne muistuttavat, että lopullisetkaan lähdöt eivät ole viimeisiä. Ne ovat vain välimatkapisteitä, hetkiä, jolloin on aika pysähtyä miettimään omaa matkaansa ja niitä merkkipaaluja, joita on oman elämänsä polulle yhdessä ja yksin rakentanut. Se on hetki, jolloin katsoa taakseen ja nähdä, kuinka paljon rakkautta on saanut ja on vielä käyttämättä. Se on hetki, jolloin voi todeta, ettei rakkaus koskaan lakkaa olemasta, se vain muuttaa muotoaan.

Aivan kuten mekin.

Ajatuksesta muistoksi ja takaisin, kunnes lopulta jäljlelle jää vain pehmeä kaipaus, tunne. Ymmärrys siitä, että jokaisena hetkenä rakkaus määrittää sen, keitä me olemme ja minne me menemme. Ja vaikka hänen rakkautensa on meiltä nyt pois, se silti elää yhä. Se elää meissä. Ja meidän tehtävämme on jatkaa sitä, käyttää sitä oikein ja rohkeasti, parantaen maailmaa, tehden siitä kaikille rakkaillemme yhtä täydellisen, kun hän teki maailmastaan meille.

Keveästi kuin höyhen se kosketti

kutsui leikkiin

ja vei

- loppumattomaan tarinaan

pois kaikkein rakkaimman

nyt puhe ei enää riitä

ja hiljaisuus on liikaa

kun muistosi halaa minua

nopeasti takaapäin

kyynelien vuotaessa

sinun muistollesi

Lepää rauhassa, Isä

2.10.1952 – 9.5.2020

Tottumuksesta elämän kaipuuseen

Minun tietokoneeni alkaa olla tiensä päässä. Se ei enää pysy sormieni matkassa. Päästä sormiini valuva teksti ilmestyy näytölle usein pitkinä pätkinä pienellä viiveellä. Lämpötilaansakin kone osaa nostaa lähes vaarallisiin lukemiin ja itsensä ja koneen välille tarvitseekin laittaa lämpöeriste ennen kirjoittamisen aloittamista. Samaa vikaa on kyllä myös minun aivoillani. Eivät enää meinaa pysyä minun matkassani. Rämpivät jossain menneisyyden syvissä soissa, eivätkä taida itsekään enää tietää, millaisessa futuristisessa scifissä tässä todellisuudessa oikein eletään. Kuumenevatkin nykyään nollasta sataan nopeammin kuin ennen, etenkin jos on jäänyt kierrokset päälle jostakin sellaisesta, mitä ei ole itsekään suvainnut ymmärtää.

En kyllä tiedä onko sillä lopunperin edes väliä, vaikkei tiedäkään, missä sitä tällä hetkellä mennään ja mitä tai kenen todellisuutta eletään. Hetken käsite kun pakkaa olemaan melko lavea. Se on niitä käsitteitä, joista aina medioissa puhutaan ja hyvinvointivalmennuksissa paasataan. Pyydetään ja vaaditaan elämään hetkessä, nauttimaan siitä, että on olemassa nyt ja tässä. Silti pyydetään heti seuraavassa lauseessa tekemään kestäviä ratkaisuja niin, että maailmaa olisi jäljellä meidänkin jälkeen. Pyydetään, että huomioidaan oma itse, muut ja sitten vielä se toinen puoli – ne jotka menivät, ne jotka jäivät ja ne jotka tulevat. Elä siinä sitten hetkessä, kun hetki sisältää kolme eri todellisuutta – menneen, nykyisyyden ja tulevan.

Olenkin omaa ajatustani alkanut hiljalleen muutamaan niin, että hetkellä ei ole väliä, vaan sen kestävillä seurauksilla. Olen alkanut rakentaa todellisuuttani sille pohjalle, että jos tänään lähden, lähden kunnialla. Lähden niin, että voin sanoa eläneeni hyvän elämän. Sellaisen elämän, jossa ei ole katumista tehdyistä eikä tekemättömistä teoista. Sellaisen elämän, jossa hyvä on laitettu kiertämään omasta ja muiden toimesta. Olen yrittänyt saada itseni tekemään tekoja, jotka tuovat minulle hyvää mieltä. Eivät siksi, että ne egoistisesti palvelisivat vain omaa etuani tai joita minun on käsketty tekevän, vaan joista on iloa myös muille.

Voisinkin tämän pohjalta sanoa, että entinen pessimisti minussa on ottanut hieman positiivisuutta alleen. Optimistia ei minusta edelleenkään saa tekemälläkään, mutta realistisen pessimistin sentään. Olen opetellut näkemään, että hyvyydellä on pitkät jäljet, pahuudella vielä pidemmät. Ja koska pahuus muistetaan pidempään, onkin parempi tehdä monta hyvää ja kaunista, jotta jälkiä on mahdollista seurata kaikkien ajanmääreiden läpi. Ehkä näin saadaan lopulta muodostetuksi maailma, jossa kaikilla on sijansa, aikansa ja paikkansa.

Täytyy kyllä myöntää, että pessimistisyys iskee välillä aina melko lujasti läpi. Kai se vain niin on, että tottumuksistaan on vaikea eroonkaan päästä. Silloin sitä ajattelee, että sama se, miten minä tämänkin kiven käännän, kun ei se kuitenkaan käännettynä pysy. Kääntää joku sen kohta uudelleen, ellen sitten minä itse jopa. Koska mistä minä sen nyt tietäisin, oliko tämä edes se oikea kivi käännettäväksi, vai olisiko pitänyt kääntää se viereinen, kun ei onni ollutkaan sateenkaaren päässä tai vieressä. Ei sitä tainnut edes olla, samalla tavalla jonkun keksimä asia kuin rakkauskin.

Silloin, kun se epäilys iskee, kaikki alkaakin mennä täysin väärin. Silloin sitä huomaa tuijottavansa omaa peilikuvaansa ja sanovansa itselleen, että kuka se minäkin olen määräämään miten elämäänsä elää, kun joku on jo ne säännöt keksinyt. Sitten sitä kiipeää takaisin rooliinsa, käy töissä ja treeneissä ja tekee kaiken niin kuin pitääkin, mutta vailla yhtään intohimoa mihinkään. Tekee niin vain, koska niin kuuluu tehdä. Koska joku on määrittänyt sen olevan hyvä elämä – asunto, työ, perhe ja ystävät. Riittävästi rahaa Rivieralle.

Kuitenkin, jos elämää katsoo toisten arvojen valossa saa huomata olevansa lopulta solmussa, josta ei enää osaa ulos ilman apua. Siinä solmussa on liikaa päitä ja häntiä, mutta ei yhtään alkua tai loppua. Sen solmun punomiseen on kyllä saanut menemään aikaa, mutta sen avaamiseksi saakin sitten kuluttaa aikaa vielä enemmän. Sen kerämäisen rakenteen purkamiseksi kun on mietittävä, mistä langasta se kaikki lähtee purkautumaan hallitusti, eikä niin, että sitä huomaa katsovansa lattialla levällään olevaa silppua, josta ei enää saa mitään aikaan – ei ehjää eikä rikkinäistä, koska sitä ei ole.

Olen oman elämäni solmuja viimeajat keskittynytkin purkamaan. Olen yrittänyt hahmottaa, miksi minulle kaipaus on jotain käsittämätöntä. Jotain sellaista, jolla ei ole kasvoja tai nimeä, ja jota ei vain osaa ajatella omalle kohdalleen itsensä tai toisen kokemana.

Erittäin hyvä esimerkki kaipuun suhteettomuudesta minussa oli viimeisin vierailuni kotona. En ollut kotona käynyt sitten lasten pikkujoulujen, jonne menin lähinnä tottumuksesta. Siksi, että onhan se nyt kiva nähdä kaikkia ja lapsillekin niin tärkeä, että tulee. Nyt sitten jouluksi saavuin kotiin sisareni kodin kautta. Siellä pari päivää asuneena laskeuduin norsunluutornistani siihen keltatiiliseen omakotitaloon hiljaisella kyläraitilla. Astuin sisään niistä ovista, joista olen kahdeksantoista vuotta aikoinaan kulkenut lähes päivittäin. Astuin sisään ovista, joiden taakse olen laittanut määritteen koti.

Kotona on nykyään jo vieras tuoksu. Sellainen tuoksu, jota en muistoistani löydä. Se on vanhan talon tuoksu, jossa on ripaus ullakkohuoneistoa ja pysähtyneisyyttä. Jotain käsin kosketeltavan haurasta, jonka pelkkää rikkoutuvan, jos sinne saapuu sellaisena kuin on. Siitä ovesta astuessa ei olekaan enää vuosiin astunut se sama ihminen, joka sieltä lähti. Niistä ovista astuu nykyään aina se joku, joka ei ole muuta kuin lapsi ja sisko. Ihminen, jolla on omat roolinsa siinä yhteisössä, jonka pysyvyyttä ovat viime aikoina sairaudet horjuttaneet, ja jonka pariin ajatukset harvemmin palaavat juuri siksi, että se on jotain niin tuttua ja vahvasti olemassa olevaa.

Kotiin minä saavunkin lähestulkoon aina tottumuksesta. Siksi, että se on tärkeää jollekulle, ajattelen jonkun sitä odottavan, jotain siitä saavan. Saavun, koska niin kuuluu tehdä. Saavun, koska en osaa olla saapumattakaan. Mutta harvemmin osaan ajatella, että kaipaisin sinne, että kaipaisin kotiin. Tai että minua kaivattaisiin kotiin.

Nyt kuitenkin veljeni kanssa lenkillä käydessäni, äitini kanssa veritaudeista keskustellessa, isäni kanssa vieritysten istuessa, minä ihan pienen hetken mietin, että ehkä he todella kaipasivat minua. Kaipasivat minua kotiin, lähelle. Kaipasivat nähdä, että kaikki viesteissä sanottu on totta, että elämän on kohdellut minua hyvin ja minä elämää. Ehkä veljeni puheliaisuus kertoi vain sitä, mitä hän ei osannut ääneen sanoa; minulla oli sinua ikävä.

Ehkä. En tiedä, sillä en sitä tunnetta osaa tunnistaa tai jakaa. Luulenkin olevani kuin se laulun henkilö, joka oli sitä mieltä, että kaipuun ymmärtääkseen täytyy ensin menettää. Että ilman menetyksen tuomaa tuskaa, ei voi tietää mistä nykyään jää paitsi.

Osittain uskon, että se kertoo vain arvostamattomuudesta. Siitä, että ei osaa oikeasti olla iloinen ja ylpeä siitä, mitä on. Pitää itsestään selvyytenä sitä, että on perhe ja koti, jonne voi aina palata. Luottaa siihen, että mihinpä se menisi, kun se on aina ollut. Eikä siten osaa lainkaan hyväksyä sitä todellisuutta, että ei elämä ole pysyvää, vaan hyvinkin ohut lanka kynttilän päällä vain odottamassa katkeamista.

Siinä sitä sitten omassa kuplassaan luulee, että kaikki on hyvin. Uskoo, että on. Tietää, että on. Jatkaa päivästä päivään hyvien tekojen tekemistä omassa elämässään, jakaen maailmaansa kaikille siitä vähäkään kiinnostuneille, avaten oviaan tutuille, kutsuen sisään koskaan kunnolla päästämättä. Siellä sitä omassa maailmassaan saapuu kutsuttuna ja poistuu pyytämättä. Kiittää tullessa ja mennessä, vaikka ei edes tiedä miksi.

Ja unohtaa, että elämässä paras teko on olla läsnä. Olla läsnä niitä ihmisiä varten, jotka välittävät. Jotka ovat siellä kantamassa ja kannattelemassa, kulkemassa vieressä ja perässä. Tottumusta tärkeämpää pitäisikin olla huolehtiminen niistä ihmisistä, joiden tietä tahtoo olla katsomassa ja tukemassa, kulkemassa yhdessä. Pitäisikin opetella näkemään, ettei elämä ole itsestäänselvyys, etteivät ne ihmiset elämässä myöskään ole. Pitäisi oppia kiittämään siitä, että on saanut näinkin hienon elämän elettyä ja saa sitä yhä heidän kaikkien kanssa elää.

Ehkä nyt onkin aika kysyä itseltään taas se vaikein kysymys; mitä minä oletan elämän olevan?

Onko se valmis maailma, jossa toisten sääntöjen noudattaminen tuo onnen? Onko se todellisuus, jossa toisten odotusten mukainen oleminen on ainoa ratkaisu? Onko elämä elämistä meitä vai itseään varten? Onko elämä oman päänsä sisällä arvokkaampaa kuin se elämä, jota muiden kanssa voi elää? Onko elämä vain sanoja sanojen jälkeen, vai yhdessäolon kaunis sinfonia? Mitä se on, mitä sen pitäisi olla?

Oikeaa vastausta tuskin on olemassakaan. Mutta minulle elämä on onnen tavoittelua yhdessä toisten kanssa itseään varten, kaikkien niiden sääntöjen rajoissa, joilla tätä todellisuutta koossa pidetään.

Ensirakkauksia ja palapelejä

Minun kynäni pitää tasaista ääntä, kun hapuilen mielessäni olevista sanoista niitä, mitkä tänään kuultavaksi haluavat. Se sanoo kahta eri sävyistä naks ääntä saamatta aikaan mitään muuta kuin melusaastetta. Ja minun pääni sisällä ajatukset lentävät levottomasti kuin talven alla lehdet syksyn myrskytuulissa. Ei niillä ole laskettavaa suuntaa, vaikkakin jonkin sortin tilastolaskelman törmäyksestä maahan voikin antaa. Laskemista helpompaa on kuitenkin vain todeta, että leijuvat ja putoavat kun on aika, mutta putoavat yhtä kaikki. Ei siinä sen suurempaa matematiikkaa tai fysiikkaa tarvita.

Itse olenkin viime aikoina tuntenut oloni syksyn lehden kaltaiseksi, lähes tahdottomasti maailman tuulissa kulkevaksi ikuisuuspyörän osaksi, jolla nousut ja laskut tuntuvat vatsanpohjassa ja näkyvät punana poskilla, valopilkkuna silmien pinnalla. Siinä maailmassa minä olen taistellut tuulimyllyjä vastaan voimatta muuta kuin katsoa, kuinka ne jauhavat haaveen toisensa jälkeen tomuksi siinä koneistossa, jossa selkä suorana on aamuisin herättävä ja iltaisin nukkumaan mentävä, vaikka ei ole vuosiin tehnyt sitä, mitä haluaisi. Hetkittäin se on kuitenkin tuntunut lähes hallittavissa olevalta maailmalta jolla on tasan yksi muodollisuus tarjottavanaan – onni.

Muodollisuuksista se lienee onkin yksi kauneimmista, mutta vaikeimmin ymmärrettävissä olevista maailmoista. Usein sen huomaa jo menneen ennen kuin sen vierailua on edes ehtinyt rekisteröidä tai siitä kiittää. Huomaa sen vasta jälkeenpäin, kun sen askelia katsoo kaipuun ja katumuksen silmin yrittäen uskotella itselleen, että kyllä voi samaan virtaan kaksi kertaa astua. Vaikka sano minun sanoneen, että ei voi, vaikka vanha suola kuinka janottaisi. Kerran siihen virtaan astuneena ei se enää sama ole, jäi sinne tai palatakseen poistui.

Tämän totuuden minä itse löysin Berliinin pimenevistä illoista viikkoja sitten, kun siellä harjoituskavereiden kanssa vartaloita ja mieliä aikidon tahtiin vääntelimme ja vapaa-aikana kelloa pakoon juoksimme tuossa minulle niin vaikeasti ymmärrettävissä olevassa käteiskassakulttuurissa. Siellä sitä hetkeä eläessä en hetkeksikään unohtanut mitä onni on, mutta muistin myös ne menneet onnet, joita kirein leukaperin kyyneleet silmäkulmissa olen jo vuosia rivien välistä lukenut, ja joiden perään en vain voi olla katsomatta ja kaipaamatta. Paljoa ei niistä menneistä onnista nykyään iloa ole, mutta ne menneet onnet ovat saaneet minut ymmärtämään vaikenemisen merkityksen aivan uudella tavalla.

Vaikeneminen, jonka mainitaan kultaa olevan, osaa toisinaan olla katkeran suolaista kalkkia suoraan pelon ja itsekkyyden maljasta juotuna. Nykyään minä tiedän sen, että vaikeneminen, jolla ei tarkoiteta suinkaan mykkäkoulua tai hiljaa olemista, ei ole kultaa, ei edes hopeaa, vaan jotakin ihan muuta. Se on sanomatta jätettyjä kysymyksiä ja vastauksia, toisen puolesta äänettä tehtyjä ratkaisuja ja päätöksiä. Se on jotain, mitä ei voi käsin koskettaa tai punnita, mutta joka painaa ja tuntuu harteilla ja mielessä vahvempana kuin yksikään sanottu lause tai valkoinen valhe, saaden profiilin vinoutumaan.

Sen vaikenemisen jalon taidon minä osaan, jos jonkun. Olen vähäisten vuosieni aikana jättänyt sanomatta paljon asioita, antanut ihmisten olettaa ja tehdä omat päätöksensä. Olen tehnyt päätöksiä heidän puolestaan, antamatta heille edes mahdollisuutta päättää, jos he kuitenkin olisivat halunneet tietää. Olen vaiennut useammin kuin välitän muistaa silloin, kun kiitos tai lohduttavat sanat olisivat olleet tarpeen. Olen jättänyt sanomatta monia hyväksyviä ja tukevia sanoja. Olen unohtanut antaa ja ottaa itsepäisyyttäni, sillä minulle itsenäisyys on aina ollut jotain tavoittelemisen arvoista. Jotain sellaista, jonka vuoksi taistella ja uhrautua.

Yksi merkittävimmistä ja kenties myös klassisimmista vaikenemisistani löytyy menneisyydestäni, ja sen jälkiä katson yhä päivittäin, vaikka ne ovatkin jo haalenneet lähes läpinäkyviksi. Ne jäljet ovat nykyään jo lähes selväksi puhutut, mutta liian pitkään vaietut. Katson niitä nykyään kuin henkilö Mamban laulussa Valokuvia: ”jonkun kauan sitten unohtuneen tunsin liikuttavan minua, kun olohuoneen sohvaan juutuin katselemaan noita kuvia. Mietin kuinka tosissani silloin rakastinkaan sinua. Mahdatko sä koskaan ajatella minua? ”

Niin, ne jäljet, joiden perään katson, ovat ensirakkauden jäljet. Ne jäljet ovat valettuna siihen vuosia vanhaan betoniin, jonka pelot ja odotukset aikoinaan toiveiden ylle laskivat. Ne askeleet on kuorrutettu kätketyllä onnella, epärealistisilla odotuksilla ja jännityksen sekaisella epäilyllä ja epävarmuudella. Kaikella sillä, mikä nuorta rakkautta nyt varjostaa keksii.

Minun kohdallani niistä tunteista ja ajatuksista ei tiennyt pitkään kuin kantajansa. Ne kengät, se sydän, jotka eteenpäin minua siinä uudessa tilanteessa, jota en voinut, osannut tai edes halunnut käsitellä, kuljettivat. Minun ensirakkauteni tarina onkin jotain sellaista minkä olemassa olosta harva vielä tänäänkään päivänä tietää, sillä vielä keväällä se oli niin auki, niin kipeä, että ajatuksen ääneen sanominen tuntui liian lopulliselta. Siltä, että jos sen ääneen sanoisi, jotain oleellista vietäisiin minulta pois, lopullisesti. Kuin taika lopulta murtuisi ja todellisuus saisi kiinni pahanteosta – menneisyydessä roikkumisesta.

Vaikka tottahan se on. Olen jo vuosia pitänyt yllä kulissia ja takertunut mahdottomaan. En yksin siksi, että siihen voi liittää sanan rakastaa, vaan myös siksi, että se on ollut turvallista. On ollut rauhoittavaa tietää, että elämästä voi kieltäytyä vedoten siihen, että on jo joku, vaikkei edes ole kuin omassa mielissään. Kun on voinut sulkea silmänsä, ja ennen kaikkea aistinsa, ympäröivältä maailmalta ja sen liukuhihnakulttuurin odotuksilta. Kun on voinut olla tyytyväinen elämäänsä.

Berliini kuitenkin laukaisi minun mielessäni ja hölmössä sydämessäni jotain, joka riisti tuon turvan minulta, nauraen minulle päin naamaa. Hulluksikin syytti. Sanoi, että kyllä olen pöljä, kun en ymmärrä, ettei sitä ovea enää kiinni saa jos ei aukikaan, eikä tilkitseminenkään mitään auta. Että on vain elettävä sen kanssa ja lakattava itse sitä ovea riuhtomasta ja sen puoleen tuulia ohjaamasta. Kehtasi vielä väittää, että sitä saa mitä tilaa. Ensin vain pitää kuulemma ymmärtää, mitä on tullut tilanneeksi.

Ja vuosia sitten minä tilasin vuosia kestävän kaveruuden, sillä en halunnut menettää ystävyyttä epäonnistuneelle rakkaudelle, vaikka se varmasti olisi hienoa ollut sekin. Tein tietoisen valinnan, eikä tilausta käy muuttaminen, kun sen jo lunastanut on, vaikka velasta paljastuisikin odotettua suurempi. Kai meistä jokainen sitä velkaa on joskus maksanut tahollaan ja tietää mitä se on, kun selkäranka ei suoristu, vaikka kuinka yrittää.

Ja ehkä juuri siksi istunkin tässä nyt kirjoittamassa sanoja paperille liian aikaisin sunnuntai aamuna haaveillen palapelin kokoamisesta ja lämpimästä teekupista. Joita en kumpaakaan saa aikaan vielä aikoihin, sillä se ensirakkaus upottaa yhä kuin sohvani. Sitä miettiessä ei teellä ja palapelillä mitään tee, mutta paperilla kyllä. Sillä kynällä minäkin osaan sen kertoa, että rakastan ja yhä, vaikka ääneen en. Ihan kuin se olisi suurikin häpeä myöntää löytäneensä itselle jotakin arvokasta ja merkityksellistä toisesta ihmisestä. Mutta sitä tunteet ovat minulle aina olleet, ymmärtämätöntä häpeää, virhe kaavassa ja error kyltti silmien takana.

Ensi vuoden tavoitteeksi voisinkin ottaa yhden lisäosan etsimisen ja itseeni lataamisen. Sen nimi voisi olla jotain sellaista kuin Tunnetaidot I. Se voisi sisältää ensiaskeleet sille tielle, missä kasvojen yli ei kulje pelkkiä varjoja, vaan läpinäkyviä tunteita, jotka osaa käsitellä itsessä ja toisissa.

Sitä lisäosaa etsien ja odottaen on hyvä aikaa lukea muutama artikkeli, katsoa muutama Netflix sarja, juoda litroittain teetä ja koota se pahuksen palapeli. Väittävät sitä terapeuttiseksi puuhaksi.

Terapiaa tämä hullu maailma tarvitseekin.

Supersankareista

Kun suuressa maailmassa elämää katsoo silmiin, joutuu joskus kohtaamaan oman katseensa. Oman katseensa kohtaaminen ei ole kuin peiliin katsomista, vaan jakautuneen todellisuuden ymmärtämistä. Sitä, että näkee hetken ajan elämänsä ja itsensä toisten silmin. Toisten silmien kautta se hetki pysähtyy ja toistuu, kunnes ymmärtää kaikki ne säröt, joita muut eivät näe vaikka ne ovat olemassa. Ne piilossa olevat säröt tekevät meistä meidät - kokevan ja reagoivan yksilön, jonka tahtotila on olla merkityksellinen, elää elämänsä parhaan kykynsä mukaisesti ollen niin hyvä ihminen kuin suinkin voi.

Minussa, täytyy myöntää, on paljon säröjä. Sellaisiakin, joita en itse edes tiedosta, mutta myös sellaisia, jotka heijastuvat jokaiseen päivääni. Ne ovat niitä säröjä, jotka saavat minut reagoimaan tahtomattani eri tilanteisiin hyvinkin voimakkaasti unohtaen kaiken rationaalisuuteni, luottaen pelkkään vaistoon, joka sekin on yhtä sekaisin kuin tilhet syksyn pihlajanmarjasadon aikaan.

Eräs näistä säröistä on välillä niin vahva, että olen kuullut useampaan kertaan sanottavan minun täytyvän hieman hellittää. Kyse ei suinkaan ole voimakkaasta takapurennasta, josta olen jo alakoululaisena raudoituksella eroon päässyt, vaan henkisestä kiristyksestä, joka saa minut luulemaan, että minun on pidettävä kiinni kaikista ja kaikesta viimeiseen asti. Olen lukuisia kertoja kuullut kehotettavan, että minun tulisi avata kiinni pitämisestä jo kangistuneet henkiset sormeni ja vain päästää irti. Opetella luopumaan, sillä jokainen meistä tekee omat valintansa oman itsensä mukaan, enkä sille mitään voi.

Ei se kuulemma ole maailmanloppu, eikä edes mitään mitä voisin hallita, jos joku ei kanssani yhteistyötä tehdä halua ja todellisuuttaan jakaa. Se on kuulemma kuin yrittäisi saada heliumilmapallon taipumaan tahtoonsa - ylöspäin se pyrkii niin kauan, kun sisällä oleva helium on ilmaa keveämpää. Maahan se putoaa silloin, kun helium lakkaa olemasta, eikä mikään palloa enää kannattele. Narusta pitämällä voi sen hetken pitää siinä missä mielii, mutta vapaaksi päästettyään se kyllä katoaa aina siihen asti, että joku sen pysäyttää - katto tai liian kylmä ilma. Pitäisi enemmän keskittyä miettimään, mikä osa tarinaa haluaa itse olla, mitä itsepäisesti päättää olevansa se, joka pallon käsissään pitää.

Olisikin kuulemma hyvä opetella ymmärtämään sanonnan Pidä kiinni, mutta anna lentää -merkitys, jotta elämä olisi helpompaa meille kaikille. Kyllä olen sitä yrittänyt opetella ja havainnut sen kohdaltani hyvin haastavaksi. On vaikeaa luottaa siihen, että omat siivet ja tuulet kantavat tarpeeksi niissäkin ratkaisuissa, joissa ei takana ole koko suvun, jos edes lähipiirin, tukea. On vaikeaa luottaa siihen, että on joku, joka ymmärtää, ottaa kiinni jos valinta ei osoittaudukaan niin suureksi menestykseksi kuin oli kuvitellut. On vaikea uskoa, että kaiken sen epävarmuuden ja siivettömyyden alla voisi olla itse jollekin se ihminen, jonka ote on riittävän tukeva, että jalat kantavat, mutta riittävän löysä, etteivät jalat ala painaa.

Ja kaiken sen alla yrittää muistaa, että ei kuitenkaan lopunperin ole toiselle sen tärkeämpi kuin kukaan muukaan. Se on minulle se kaikista hankalin osuus. Lakata kuvittelemasta, että yksi sana, puolikas lause, katse silloin tällöin, hymy pienissä hetkissä tarkoittaisi sitä, että se on omistettu vain minun todellisuudelleni, eikä kukaan muu sitä tarinaa tiedä. Sitä on niin helppo rakastua omiin illuusioihin, siihen luuloon, että on edes hetken aikaa jonkun muun kuin oman elämänsä keskus. Helppoa tarttua siihen hetkeen, jossa on pienen hetken ajan toisen elämän supersankari.

Supersankareita olenkin tottunut näkemään lähes kaikkialla ympärilläni: Yksi elämäni suurimmista supersankareista huolehtii lapsiperhearjesta lähes uupumukseen asti, unohtamatta silti hymyillä. Toinen oman elämänsä supersankari venyy lastenlomaan kerta toisensa jälkeen, huolehtien useammasta kuin omastaan tarjoten lapsille niitä hetkiä, joita vanhempana on ilo muistella. Kolmas arjen supersankari ei koskaan sulje oveaan kotia tarvitsevalle, vaan ottaa syli avoinna vastaan kaikki ne, jotka tarvitsevat läheisyyttä ja ymmärrystä…

He kaikki mainitut ja mainitsemattomat ihmiset ovat oman elämänsä supersankareita, joiden harteilla ei näy viittaa tai päässä kultaista kruunua. Ei heillä ole valkoista ratsua tai avaruusalusta. Heillä on likaiset kädet ja essut, sydän täynnä huolia ja rakkautta. Heillä on arki ja keinot selvitä siitä. Keinot, jotka riittävät joskus, mutta tarvitsevat vahvistusta toisinaan. Ihan niin kuin meistä jokainen.

Silloin minä olen heille se, heidän elämänsä supersankari. Minun supersankaruuteni ei ole arjessa selviytymistä, ei edes lomien järjestämistä. Se on itseensä katsova peili, joka sanoo, pyytää, hyväksymään oman itsensä. Se on sanoja sanojen jälkeen, kuuntelua silloin kun muu maailma nukkuu. Se on faktapohjaista diplomatiaa, jossa raja-aidat kaatuvat vain työntäessä, ja jossa kelluminen on turvallista vain silloin, jos itse pitää itsensä pinnalla.

Minun supersankaruuteni on sanallista käsien ojentamista, kosketusta, joka ei tunnu. Lämpöä, joka jakaantuu ja toistuu, jos sen osaa itse itselleen antaa. Minun supersankaruuteni on kykyä hyväksyä ja ottaa vastaan sellaisena kuin jokainen on.

Ehkä se ei ole kovin kummoinen kyky, ei aina edes järin toimiva, mutta kyky silti. Parhaimmillaan se auttaa toista ja saa minut tuntemaan oloni tärkeäsi. Se saa minut muistamaan, että aina sen ei tarvitse olla ihmeellistä, että se tuntuu. Se saa minut tuntemaan oloni toisen valoksi ja iloksi. Ja vaikka se välillä olisikin pelkkää illuusiota, ehkä se ei ole niin vakavaa. Ehkä pienen hetken minä olenkin sitä - valonsäde siinä pimeässä, jossa ainoa lohtu on epätietoisuus siitä onko jossakin vielä pimeämpää.

Sillä välillä, joskus ja toisinaan, yksikin oikea sana oikeassa paikassa auttaa. Luo sitä rohkeutta ja voimaa, jota kaikki supersankarit tarvitsevat, että jaksavat taas seuraavan koitoksen yli. Sillä ajan myötä viitat rispaantuvat, kruunujalokivet himmenevät ja kypärät kolhiintuvat, essut likaantuvat, tiet täyttyvät leivän ja pullanmuruista ja silmänaluset tummuvat unen puutteesta. Silloin tarvitaan joku muu, toinen supersankari. Joku, joka ojentaa kätensä ja paikkaa sen kaiken, siivoaa leivänmurut lattialta ja kerää ympäriinsä levitetyt sanat ja lelut, puhdistaa ne pinttymät mielestä ja tarjoaa mahdollisuuden jakaa arkea. Silloin tarvitaan sitä toista, jonka viitassa ei vielä ole rispaantumaa siinä kohdin, sitä toista, joka näkee kaikki ne kokemukset toisessa valossa näyttäen tilanteen arjen supersankarille toisten silmin.

Monesti toisten supersankarien otteeseen vastanneena, haluankin tänään nostaa patinoituneen teekuppini arjen supersankareille, sillä myönnän tekeväni sitä liian harvoin. Unohdun liian usein kiillottamaan sädekehääni, jonka olen omilla vaateillani luonut. Unohdun katsomaan omia puutteita ja merkityksiä ja takerrun niihin, jakaen niitä kaikissa muodoissa kaikille kuunteleville kuin kysyen: kelpaanko minä tällaisena, vaikka minulta on muutama ruuvi täysin kadoksissa, poissa jengoiltaan, liian löysällä ja kireällä. Kelpaanko minä, vaikka sinun elämässäsi onkin niin paljon muuta. Olenko yhä tärkeä sinulle.

Kyllä me kaikki tiedämme olevamme tärkeitä ja tarpeellisia. Tiedämme, että ilman kaikkia ympärillämme olevia ihmisiä, me emme olisi mitään muuta kuin itseään toteuttava ennuste. Jotain, joka on vielä niin kesken, ettei sillä saa aikaan kuin puolikkaita todellisuuksia. Kyllä me tiedämme, että vasta toisen katseen kohdatessamme, voimme löytää itsestämme ne vahvuudet ja heikkoudet, jotka tekevät meistä persoonallisen ihmisen, jonka ei tarvitse pysyä pystyssä yksin. Silloin me tiedämme, että toisinaan 80 % riittää, hymy riittää tai muutama hyvä sana.

Ja lopulta me voimme uskoa, että kaikissa meissä asuu arjen supersankari. Sillä ei supersankaruudelle ole olemassa kasvoja tai kriteerejä. Supersankaruus on jotain sellaista, jota me kaikki kannamme sisällämme. Se on se osa meitä, joka ojentaa käden kerta toisensa jälkeen ja tarttuu ojennettuun käteen silloinkin, kun omat askeleet horjuvat väsymyksestä, sillä yhdessä kaatuminen ei tunnu lainkaan niin pahalta kuin yksin.

Elämäni tanssilattiat

Minä en tanssi. 

Se on niitä totuuksia, joita pääsen sanomaan vain harvoin, ja joille ei oikeastaan ole edes käyttöä. Käytön puute johtuu vierailemieni paikkojen luonteesta; en vietä aikaani paikoissa, joissa sisäänpääsyvaatimuksena on jalkojen alle asetetut korot ja korkojen alle asettuva korkeakiiltoinen puulattia. En vietä aikaa edes tennareiden ja diskopallojen maailmassa. Vietän aikaani ainoastaan paikoissa, joissa paljaat jalat ovat mielen jatke ja joissa koreografiat eivät vaadi musiikkia. Minä en vain yksinkertaisti kuljeta itseäni paikkoihin, joissa tuolle lauseelle voisi olla aikansa, paikkansa ja merkityksensä. Osaan sen lauseen silti lähes refleksinä, sillä muutaman kerran olen tanssialueellisiin paikkoihin kuin vahingossa eksynyt ja lausetta tarvinnut.

Minä en tanssi -vastauksen saadessaan ihmiset harvoin tyytyvät siihen. Heitä kiinnostaa tietää miksi, miksi en tanssi. Kysymyksen takana on aina yhtälailla paheksuntaa siitä, miksi tanssimaton ihminen löytyy tanssilattian reunoilta kuin myös uteliaisuutta siitä, onko vastaus kieltävä taidon puutteen vuoksi vai ihmisen itsensä. Valitsen aina ensimmäisen vaihtoehdon: en osaa.

Olen kyllä aikanaan hetken hulluudessa harjoitellut Rumbitaa, tuota eleganttia lajia jossa itämainen tanssi kohtaa lattaritanssin, joten jonkin asteiset yksilönotkumisen alkeet ovat toisessa jalassani hallussa toisen pyrkiessä edelleen pois päin tanssilattialta rytmitajuni seurassa. Paritanssin alkeetkin on käytynä ja kolmeen laskeminen onnistuu, mutta tanssitaitoni lukisin edelleen pyöreäksi nollaksi. Paljon enemmän kykyjä olen esittänyt seinäohdakkeena olossa ja lasivahtina.

Teoriassa voisinkin siis hyvällä mielellä vastata kysymykseen myöntävästi ja liittyä tanssilattialle muiden musiikista juopuneiden seuraan notkumaan, mutta en tee niin. Ensinnäkin, tanssiminen ei kiinnosta minua. Toisekseen, minä en tee mitään sellaista, mistä en ole varma, että pärjään edes jotenkin. Ja tanssiminen on niitä asioita, joiden ajatteleminenkin saa minut tuntemaan syvää myötähäpeää itseäni ja partneria kohtaan. Tanssissa minä kun olen yhtä luonnollinen ja taitava kuin pussi päässä pyöritetty viivalle kävelemään asetettu ensikännääjä - yhtä toivoton. Paritanssikurssillakin minun suurinta eleganttia ja taidetta olivat pyörähdyksissä tekemäni kaulansyrjään iskostuvat varoituslyönnit, jotka saivat mukavasti liikettä pyörähdysmomentista.

En kuitenkaan epäile, ettenkö tanssimaan halutessani oppisi, töitä se vain vaatisi. Liikesarjojen oppiminen ei sinänsä ole mahdottomuus minulle, ei edes liikesarjojen yhdistäminen toisen liikkeisiin, teen sitä aikidossa lähes päivittäin, mutta sen kaiken sovittaminen musiikkiin on. Vasemman käden tehdessä oikeasta riippumatonta liikettä jalkojen puuhatessa omiaan, on täysin mahdotonta vielä liikuttaa keskivartaloa omiin suuntiinsa ja sovittaa se kaikki musiikkiin kuunnellen rytmiä ja toista ihmistä. 

Se on kuin soittaisi ihmishaitaria, enkä minä osaa soittaa edes sitä instrumenttiversiota. Mielisin opetella, mutta haitarin soiton opettelemiseen pätee sama kuin tanssimiseen - se vaatisi töitä oppia, koska luonnonlahjakkuutta ei minusta saa tekemälläkään. Ja koska se olisi työlästä, en jaksa vaivautua, koska kovallakin työllä olisin korkeintaan kohtalainen. 

Ei siis ihme, että minun sanotaan olevan hyvä kaikessa, mihin alan; minä kun en ala mihinkään, missä en tiedä pärjääväni. Tai jos alankin, teen sen hiljaa ja huomaamatta katseilta piilossa. Ja jos joku todistamassa onkin, hän on sen saman häpeän harjalla minun kanssani epäonnistumisen iskiessä. Voisinkin sanoa tämän olevan osa kontrollifriikkeyttäni, mutta aiheeseen on kaksi poikkeusta, jotka lieventävät kontrollifriikkeyden leimaa: aikido ja kirjoittaminen. 

Ne ovat molemmat sellaisia tanssilattioita, joiden kutsuun vastaan epäilemättä kyllä ja olen aina vastannut. Kummassakaan näistä lajeista en ole alun alkaen ollut ketään muuta parempi. Jokin kuitenkin minussa, jokin niissä, on aina estänyt minua kieltäytymästä.

Ja nyt vuodet ovat vierineet ja hioneet minua sekä tapaani ajatella ja liikkua. Ne ovat kuljettaneet minut näille parketeille, joissa ei ole häpeän ja epäonnistumisen kasvoja, vaan pelkkää tyytyväisyyttä ja rakentavaa epäonnistumista. Sellaisia hetkiä, joissa käden ojennus on tullut vuoroin itseltä, vuoroin toiselta. 

Näillä tanssilattiolla minä osaan loistaa. En väitä olevani ihmistä parempi, mutta hyvä omassa itsessäni. Näillä parketeilla minun asekeleeni ovat keveät ja oikeassa ajassa saaden minut unohtamaan kyseenalaistamisen. Ne eivät kysele olenko hyvä vai riitänkö, vaan sanovat että jatka, se kannattaa, työ kannattaa. 

Sillä se antaa minulle jotain. Kuljettaa minua eteenpäin ja välillä myös muita, sillä näillä parketeilla minä olen elämää suurempien kliseiden - rauhan ja rakkauden - kirjailija, jonka hymyssä ovat kaikki ne vastaukset, joita siihen tanssiin voi  kanssani tarvita, jos mukaan tahtoo. 

Ja ne vastaukset ovat rohkeus olla oma itsensä ja kunnioittaa muita. Rohkeus tarttua hetkeen ja ymmärtää, ettei pysähtyminen ole epäonnistumista eikä epäonnistuminen maailmanloppu, vaan ainoastaan kertomus elämästä - kaikesta siitä, mikä on kasvattanut meistä meidät, itsen yksilönä.

Ja lopulta nähdä, että me kaikki olemme siellä samalla parketilla yhtä haparoiden muiden todellisuuksien kohdalla. Eikä se haittaa, sillä törmäyksistäkin syntyy välillä jotain kaunista - kaiken läpäiseviä aaltoja, jotka muuttavat tanssin suuntaa, jos me annamme. 

Tiedän mitä teit viimekesänä

Olen todennut muistin olevan mielenkiintoinen asia siinä suhteessa, että sen määrittelemät seikat ovat usein hyvinkin puutteellisia tai muuten vain vääristyneitä, etenkin jos kyseessä ovat eilistä vanhemmat asiat. Toisinaan muistin pätkimistä voi aiheutua myös saman päivän aikaisissa asioissa, mutta se kohdallani lienee usein taktista unohtamista tai pelkkää huolimattomuutta. Kaikessa reikäisen sateenvarjon kapasiteetillisuudessaan muistissa on kuitenkin yksi hyvä puoli – kaikista liukumatodellisuuksistaan huolimatta se on olemassa juuri sellaisena kuin sen on itse luonut. Osatotuuksien ja muiden todellisuuksien kannalta ei kuitenkaan ole kovin imartelevaa, että muistettavien asioiden kasvot riippuvat oman subjektiivisen kokemuksensa ytimestä. Onneksi on kuitenkin asioita, joiden suuret linjat menevät useimpien samassa hetkessä eläneiden ihmisten kanssa samalla muistiraidalla. Yksityiskohdista ja niiden merkityksestä voidaan toki väitellä loputtomiin ja niistä riitoja kehitellä, mutta se korostaisi vain pikkumaisuuden merkitystä nyky-yhteiskunnassa, joten olen jättänyt saivartelun viime aikoina vähemmälle.

Saivartelun vähentäminen sai alkunsa päätöksestäni viettää yksi viikko provosoitumatta ja provosoimatta. Se vaikutti kerrassaan yksinkertaiselta tehtävältä – hymyile ja vastaa kiltisti kysyttäessä niin rationaalisesti kuin voit, kertoen totuus mitään siitä poistamatta tai mitään siihen lisäämättä niissä rajoissa, kun se on sille hetkelle ja kysyjälle tarkoituksenmukaista. Älä takerru sanamuotoihin tai pilkkuvirheisiin, äläkä ainakaan missään tapauksessa näytä sitä, että olet eri mieltä, vaan rakenna kehittävä keskustelu silloinkin, kun haluaisit sanoa ne kolme sanaa: Miten et tajua?!

Täytyy myöntää, että se viikko oli piinavan pitkä. Olen liian tottunut käyttämään aivojani ja sanojani todellisuuden rakentamiseen, joten todellisuuden pysäyttäminen nähtävillä ja koettavilla olevaan hetkeen ilman lisätulkintoja tuntui olevan pelkkää ajan ja aivojen tuhlausta. Suurimman haasteen loi kuitenkin erinäisten tilanteiden käsittely ilman sanoista tulevaa turvaverkkoa. Oli uskomattoman vaikeaa työstää tilanteita niin, että sanojen takana ei ollut lukuisia sivupolkuja, joille harhautua ja harhauttaa. Ja vielä vaikeampaa oli olla takertumatta niihin sanoihin, joilla tökkiä kaveria enemmän ja vähemmän hellästi.

Provokaatioviikkoni aikana seurasin aktiivisesti myös sosiaalista mediaa ja siellä käytäviä keskusteluja useammastakin asiasta. Luin psyykkisten vampyyrien ja haaskojen hyökkäyksiä ja mietin, millaisia petoja tämä maailma meistä oikein tekee. Tarkastelin kieltä, joka rönsyili joka paikkaan ja aloin kaivata entistä vahvemmin aikaan ennen matkapuhelimia ja internetiä. Alkoi myös tuntua, että seuraava viikko, jonka otan, on digipaastoviikko. Digipaastoviikko voi työni kannalta olla astetta haastavampi, mutta ehdottomasti yrittämisen arvoista sekä töissä että vapaa-ajalla – vain pakolliset kosketukset tietotekniikkaan, eikä mitään muuta, ei turhia someiluja tai uutisten lukemisia.

Ihan niin kuin ennen vanhaan, silloin kun autoon istuessaan ei ajatellut ajettuja tai jäljellä olevia kilometrejä, ei lähtemistä tai palaamista, ei edes jäämistä, ei tulevia risteyksiä tai perille pääsyä, ei tiessä olevia kuoppia tai mitään muutakaan itse matkaan liittyvää. Istui vain tyytyväisenä kyydissä juoden mangomaitoa ja syöden niitä huoltoasemalta ostettuja jo lämmenneitä nakkeja, eikä mikään ollut sitä elämää parempaa. Kaipaan niitä hetkiä välillä todella kovasti.

Kaipaan sitä huolettomuutta, mikä niissä ajoissa oli. Sitä tunnetta, kun aurinko maalasi taivasta kaikilla väreillä ja tie oli tyhjä ja avoin. Kaipaan jopa sitä ektoplasmaa hiuksissa, jota jossakin pohjoisen pikkukylän parkkipaikalla irroteltiin vesipullon ja kynsien avulla. Kaipaan niitä hiljaisuuksia, äänekkäitä väittelyitä etupenkkivuorosta, savuisia Hessu-mökkejä ja järviuinteja. Kaipaan vaivattomuutta, joka silloin istui olkapäällä ja viitoitti tietä risteyksestä toiseen. Kaipaan niitä kesäiltoja, jolloin meistä jokainen oli vapaa ja viaton, valmis kaikkeen mitä maailmalla oli antaa.

Meidän todellisuuteemme ei silloin mahtunut avioeroja, alkoholiveroja, huvipuistoja, rajan ylityksiä, mielenterveysongelmia eikä edes lapsilisiä. Meidän maailmassamme ei ollut mahdollisuuksia murheille, kun me käännyimme teiden mukaisesti ja katsoimme kullankaivajien totuuksia siinä missä saamelaisten kulttuuriakin oman mukavuusalueemme sisäpuolelta. Tuolloin meidän maailmamme oli niin valmis ja niin täydellinen, ettei koulun Kirjoittakaa kirjoitelma aiheesta mitä teitte viime kesänä tehtäväkään jaksanut meitä stressata, sillä meillä oli siihen täydellinen vastaus – Vietin laatuaikaa perheen kanssa.

Näin vanhanliiton ihmisenä jaksankin yhä ihmetellä, mitä meille kävi. Mitä kävi meille ja meidän lapsillemme ja lastemme lapsille, sille sukupolvelle, joka on täällä meidän ansiostamme, meidän jälkeemme. Missä vaiheessa lomista tuli kaupallista synergiaa tavoittelevia matkamuistokokoelmia, jossa Eiffel torni on jotain hienompaa kuin Tampereella oleva lintutorni. Missä vaiheessa me ratkesimme luulemaan, että me tarvitsemme muiden rakentamia elämyksiä, emmekä omia. Missä vaiheessa me kiedoimme ympäristömme siihen luuloon, ettei meillä ole sydäntä.

Kyllä meillä on. Meidän sydän on siellä, missä metsä kukkii ja linnut laulavat, meistä useimmat ovat vain jo sen unohtaneet. Meidän sydämemme on siellä, mistä meidän muistimme alkaa ja mihin se loppuu.

Siksi tunnenkin välillä lähes pakottavaa halua pakata laukkuun viikon verran tyhjyyttä, ottaa matkaan siskoni ja isäni ja hypätä sen auton kyytiin, jonka mittarissa lukee kauas ja jonka sisäisessä kartassa ei ole etelää tai pohjoista, länttä eikä itää, vaan jonka suunnissa lukee kuulostaa kivalta. Haluan käteeni sen kellon, josta puuttuvat viisarit ja jonka taulussa on tasan yksi aika – Nyt. Haluan korvakäytäviini ne vanhat iskelmät ja hölmöt sanaleikit, joita pelasimme satoja kilometrejä. Tahdon käsiini sen kameran, joka tallensi niitä hetkiä, joita yhä kannan matkassani. Tahdon mieleeni sen saman keveyden, joka sai nousemaan ja menemään maate hymyillen mitään ja kaikkea odottaen. Mutta ennen kaikkea tahdon takaisin sen läheisyyden, ne hetket, kun oli helppo olla, kun ei tarvinnut yrittää.

Tiedän, ettei se nykyään enää kuitenkaan menisi niin. Me olemme muuttuneet liikaa, joka ikinen. Olemme nähneet elämän toisen puolen ja jääneet siihen kiinni, laatikoineet itsemme omaan unelmaamme ja katsomme nyt kaukaa niitä maisemia, joissa olimme onnellisimmillamme. Enkä usko, että meistä kukaan enää löytää tietä niihin maisemiin, vaikka kuinka yrittäisi.

Minä en ole edes yrittänyt.

Olen kuitenkin yrittänyt siirtää jotakin noista muistoista omaan elämääni, mangomaidon ja lämmenneet nakit. Olen yrittänyt käyttää sitä peilinä muuta maailmaa vastaan oppiakseni ymmärtämään tämän maailman tuulia ja näitä ihmisiä. Ainoa asia, jonka kuitenkin koen ymmärtäväni, on tieto siitä, mitä teit viime kesänä – surit kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka jäivät toteuttamatta, surit tekemättömiä huvipuistomatkoja ja soutamisia järvellä ihan kuin siinä OP Pohjolan vakuutusmainoksessa. Murehdit kaikkia niitä kohteita, joihin olisit voinut mennä, mutta joihin et mennyt. Ja kaiken sen murheen keskellä unohdit, että sinulla oli jo kaikki mitä tarvitsit – oma elämäsi ja sen sisältö.

Siksi aion tänä vuonna olla edellistä viisaampi ja kun vuosikalenteriini vihdoin tulee esiin se kohta, jossa lukee LOMA, minä nostan oman ankkurini, pudotan kynät työpöydälleni siistiin järjestykseen ja hautaan kahdeksi viikoksi taakseni sen todellisuuden, jossa minusta ei ole jäljellä kuin aivoni. Ja ne seuraavat kaksi viikkoa aion käyttää todistaen sanonnan Tiedän, mitä teit viime kesänä, vääräksi kaikilta osin. Sillä en aio tietää sitä itsekään ennen kuin kesä on ohi.

Ja kun kesän jälkeen palaan, minä toivon, ettei yhdenkään tapaamani ihmisen loma kuulosta siltä kuin se olisi ollut samanlainen vuosikymmeniä. Toivon, että meistä jokainen löytää tälle kesälle sen merkityksen, jonka me olemme itseltämme kieltäneet. Toivon ja uskon, että tänä kesänä meistä kukaan ei kaipaa menneeseen, sillä tämä kesä on nyt. Tämä hetki on tässä ja se odottaa meitä täyttämään itsensä kaikella sillä elämällä, mitä meillä on antaa ja jakaa.

Sillä jakaminen, ei se ole pois antamista. Se on vastaanottamista antamalla. Yhteisen hetken käsittelemistä niillä resursseilla, joita meillä kenelläkin on. Se on täydellisyyden muodostamista yhdessä, riittämistä hetkessä. Sen hyväksymistä, että toisinaan rivienväleissä ei ole asiaa sen enempää kuin riveille on laitettu.

Jakaminen, se on jotain mistä onni alkaa ja mihin yksinäisyys loppuu. Se on mahdollisuus olla ihminen yhdessä muiden kanssa.